Jokainen lammas keritään kaksi kerta vuodessa, samalla hoidetaan sorkat. Kerintä sujuu fiskarseilla, vanhan ajan keritsimillä tai sähkökoneella – jos tietää, mitä tekee! Lampaan kerintään voida aloittelija saada kulumaan vaikka tunnin ja jälki voi näyttää mielenkiintoiselta ja selkä huutaa… Ammattilainen hurauttaa lampaan kauniin sileäksi muutamassa minuutissa, maailman mestarit sekunneissa. Kerintää voi opiskella kursseilla ja harjoitus tekee mestarin. Liian pitkien sorkkien lyhentäminen käy näppärästi oksasaksilla, kun ensin saa pidettyä sorkan paikallaan tai voihan hankkia ns. ”lampaankääntäjän” avuksi, jos kukkaro antaa myöten tai hankkia kaverin, joka saa lampaan kätevästi kiepautettua istumaan (sitä voi opiskella mm. juutuubista, mutta silti sangen vaikeaa.).

Lampaita pitää siirrellä paljon, yhden lampaan siirto on vaikeinta eikä kaikki yksilöt kulje kauniisti talutushihnassa vaan tekevät kaikkensa, että eivät joko liiku tai ryntäävät juuri päinvastaiseen suutaan kuin on tarkoitus. Iso lauma liikkuu porukassa kauraämpärin perässä, voi käyttää myös irtoaitoja, naruja, kujia, huitovaa ihmislaumaa. Jokunen lammas sitten kuitenkin eksyy laumasta ja menee paniikkiin, näitä jahdataan sitten vielä muutama tunti. Tai voi ostaa neljällä viidellä tonnilla valmiiksi koulutetun paimenkoiran ja opetella käyttämään sitä, kunhan joku ammattilainen ensin tulee opettamaan lampaatkin koiraan. Voi myös ostaa paimenkoiran pennun reilulla tonnilla ja käydä sen kanssa kursseilla parin vuoden verran. Mutta Kun on se toimiva koira, niin lauma siirtyy muutamassa minuutissa ihan mihin vaan ja sitä hommaa tekee sitten ihan huvikseen! Toki sitten aika menee kursseilla ja kisoissa ja kohta sinulla on monta koiraa jne…

Karitsointiaika on lienee se vaativin juttu… olisi tiedettävä, mikä vaihe on synnytyksessä menossa, ja onko syytä auttaa – ja sitten vaan käsi kyynärpäätä myöten lampaan sisään, vaikka sitten itkun kanssa. On selvitettävä, miten päin karitsat on ja mikä jalka ja pää kuuluu kenellekin ja miten päin pitäisi vetää karitsa ulos. Suomenlampailla kun on monta karitsaa, niin ovat välillä kohdussa vähän sekamelskassa… Talvisaikaan voi olla tarpeen kuivalla vastasyntyneitä hiustenkuivaajalla. Myöskin järjestetään emolle ja pienille muutamaksi päiväksi oma lämpölampulla varustettu karsina. Huolehditaan, että jokainen karitsa oppii imemään ja saa riittävästi elintärkeää ternimaitoa muutaman tunnin sisällä syntymästä. Välillä otetaan letkut ja tutit hätiin, tai sulatetaan pakkasesta terniä, jos emolta ei heti tule. Voi myös käydä niin, että emo hylkii jotain karitsaansa ja se otetaan sitten ihan tuttikaritsatksi. Uuhien kuntoa tarkkaillaan ja tarpeen mukaan niitä lääkitään ja hoidetaan. Karitsointiaika kestää noin kuukauden ja silloin vietetään monta yötä lampolassa silmät ristissä. Se on raskasta, mutta myös niin ihanaa aikaa – uuden elämän ihme ja suloiset karitsat! Niiden eteen tekee ihan mitä vain!

Lampaat ovat herkkiä eläimiä ja vaaditaan aika paljon tietotaitoa, jotta ne saa aa pysymään terveinä ja hyvinvoivina! On osattava huolehtia oikeasta ruokinnasta, tarkkailtava kasvua ja kuntoa, ehkäistävä ripuleita, pötsihäiriöitä ja utaretulehduksia, hoidettava ripuleita, pötsihäiriöitä ja utaretulehduksia… On reagoitava Heti, kun löytää ripuloivan, laihan, eristäytyneen, ontuvan jne lampaan.

Karitsoiden kasvua seurataan punnituksilla. Sitten ei tarvitse muuta kuin ratkaista millainen vaaka, ja kuinka saat lampaat sille vaa-alle =D. Eikä tästä sen enempää, tulisi liian pitkä ”stoori” tai uuden blogin aihe!

On päätettävä, millaisia korvamerkkejä haluaa eläimilleen ja millaiset pihdit tilataan ja mistä, opetellaan käyttämään pihtejä…. Kirjataan korvamerkit järjestelmiin. Kun menee väärä merkki lampaalle, niin sitten mietitään taas mitä tehdään!
On opeteltava käyttämään tietokoneohjelmia, jonne kirjataan lampaiden syntymät, painot, kerinnät, laidunsiirrot, teurastukset, myynnit jne. Kaikki pitää tapahtua määräajassa tai tulee sanktioita. Näppäilyvirheitä ei saa itse korjattua vaan sitten otetaan yhteyttä ohjelmistotukeen. Ja jos ei ole huomannut virhettä, tulee sanktioita valvovilta viranomaisilta. Vaaditaan itsehillintää.

Itsehillinnästä päästäänkin kirjanpitoon ja vuosittaisiin luomu ym. tarkastuksiin. Mapeista pitäisi löytyä mm. ajantasaiset laidunnussuunnitelma, ruokintasuunnitelma, viljelysuunnitelma, viljelykirjanpito, ympäristökirjanpito, varastokirjanpito, laidunkirjanpito, lääkekirjanpito, ruokintakirjanpito, (jossa näkyy paljonko on päivittäin annettu millekin eläinryhmälle ruokaa ja mitä se on sisältänyt ja paljonko sitä on jäljellä…), peltokartat, varastokartat, lampolan kartat ja mitat, eläinluettelot, dokumentit myynneistä ja ostoista, lannan käsittelyyn liittyvät asiakirjat, luomuasiakirjat, luomusuunnitelmat, luvat käyttää tiettyjä tuotteita luomueläinten terveydenhoidossa, dokumentit maanäytteistä, rehuanalyysit. Tarkastuksen koittaessa hikoillaan sisäisesti ja ulkoisesti mappipinon kassa ja yritetään löytää tarkastajalle kaikki info. Tarkastukset voidaan tehdä myös vain päivän parin varoitusajalla tai ilman ennakkoilmoitusta. Voitte kuvitella, että maatilalla on kesäaikaan muutakin tekemistä aamusta iltaan kuin istua toimistossa!! Ennen tarkastusta sitten pengotaan papereita edellinen yö… Stressilukemat ovat huipussaan – ja tarkastuksen jälkeen menee vielä monta viikkoa, että elimistö rauhoittuu normaali arkeen. Tämä on sinänsä aivan hassua, koska toiminta on samaa aina – puhdasta luomua ja järkevää eläinten hyvinvoinnista huolehtimista – ihan riippumatta papereiden tilasta!

On osattava ennakoida eri tuotantovaiheiden haasteet: kuntoluokittaa lampaat, jakaa ne ruokintaryhmiin, ruokkia oikein, laskea montako eläintä laitetaan millekin laitumelle mille ajanjaksolle, ennakoida laitumen kasvuvauhti ja siirtää lampaat juuri optimaalisena päivänä. On tiedettävä, milloin heinä tehdään ja mitä ja milloin peltoon kylvetään. Pitäisi osata kiinnittää kylvökone traktoriin ja säätää, minkä verran siemeniä se kylvää peltoon… Luonnollisesti on osattava hankkia ja varastoida rehut, kuivikkeet, aitatarvikkeet ja kaikki muu rekvisiitta.

Jos meinaa hyödyntää lampaista saatavia tuotteita, niin on pitää perehtyä kehräämöihin, muokkaamoihin, savustamoihin, teurastamoihin, makkarantekijöihin, purkittajiin, kuljetusfirmoihin, pakkausmerkintöihin, markkinointiin, varastointiin, asiakassuhteiden hoitoon, someen…

Onneksi on tullut työskenneltyä palvelukotiohjaajana, kulta- ja kelloliikkeessä, seikkailuleiriohjaajana, seurakunnan diakoniatyössä, lastentarhanopena, ratsastusretkiohjaajana ja lapsuus viettetty Afrikassa…. niin oikeasti voi selvitä myös lampurina!! ihan kaikesta on hyötyä 😊.

Artikkeli Mitä taitoja lampuri tarvitseekaan… julkaistiin ensimmäisen kerran Rantakorven tila.

Eräänä päivänä soi puhelin ja kuvakin tuli, maailman suloisimmasta tyttövasikasta nimeltä Mollamaija. Ei kai siinä sitten mitään, tulostin kuvan ja laitoin kirjekuoreen, kirjekuoren pakettiin ja joulukuusen alle. Kun miehellä oli paketti käsissä, kehotin istumaan ennen avaamista. Olin kameran kanssa valmiina, ja kas kummaa, ilme oli ilahtunut. Sanoin, että se voi olla syntymäkodissaan kesään saakka, että sitten vasta meille laitumelle. Isäntä lähti kuitenkin heti nikkaroimaan karsinaa lampolan käytävälle. Ja niin Mollamaija muutti meille kahden kuukauden iässä, kun maitojuotto oli ohi.

Meillä asustaa kahdeksan hevosta, kolme koiraa, kymmenen kanaa ja sata lammasta, kissoja, possukin oli. Rehellisesti sanottuna, näiden vuosien aikana, tämä arvonsa tunteva hänen suuruutensa itäsuomen lehmä eli kyyttö on kuitenkin tuottanut eniten harmaita hiuksia, hullunkurisia tilanteita, vienyt aikaa ja teettänyt aivopähkinöitä, järjestänyt ohjelmaa ja koetellut hermoja. Ilman Mollamaijaa meillä ei kylläkään olisi maalaisromanttisia pihankoristuksia, suuria lehmän silmiä, pehmeää kosteaa karvaista turpaa, suloisia vasikoita, hullunkurisia ammumistöräyksiä, jääkaappia täynnä maitoa, viiliä, jogurttia, kefiiriä, kermaa, voita ja juustoa eikä pakastinta pullollaan naudan jauhelihaa ja paisteja. Emme myöskään osaisi semmoisia elämälle tärkeitä taitoja kuten kiimantarkkailua, sorkkahoitoa, siemennyksen järjestämistä, korvamerkkien laittamista, kastoroinnin järjestämistä, poi-itusta, pötsinhoitoa, lypsyhommia, maidon jalostusta, teurastuksen hoitamista, ja ihmettelyä, mitä kaikilla lukuisilla ruhonosilla kuten kulmapaisteilla, pyöröpaisteilla ja rintapaloilla tekee. Ennen kuin hankkii oman lehmän, kannattaa siis miettiä, mitä kaikkea siitä seuraa.

Ensimmäisenä on opittava kesyttämään vasikka. Ajattelimme viisaasti, että mahdollisimman pienenä taluttelemme, nostelemme jalkoja, jotta sorkkien vuolu onnistuu isona ja koskettelemme utareita, jotta lypsy onnistuu. Aivan yhtä tyhjän kanssa… Taluttaessa ei mennä ollenkaan tai sitten tuhatta ja sataa, lypsy on sorkkien akrobaattista väistelyä sorkkahoidosta puhumattakaan. Rapsuttajat oppivat pysymään kaukana lehmästä, joka huitoo isolla päällään tai tulee kohti höyryveturin lailla. On siis opittava ottamaan johtajuus ja ansaittava lehmän kunnioitus… kaikilta se ei onnistu. Lammaslaidunten verkkoaidat saavat kyytiä, ne on lehmän helppo lytätä ja kömpiä yli. Narussa syöttäminen onnistuu niin kauan, kun lehmä taitavasti monella eri tekniikalla saa itsensä irti ja löytyy sen jälkeen oudoista paikoista kuten autotallista, puuliiteristä tai kasvimaalta. Naapurin lypsykarjatilan isäntäkin saattaa soittaa, että mikähän ihmeen pieni otus on heidän lehmiensä joukossa. Olemme nyt saaneet petoaidat, ja toden totta: Ne pitävät myös lehmiä!:)

Toinen askel on kiimantarkkailu. Saimme Mollan syntymätilalta hienot kiimantarkkailuohjeet. Aikamoista tiedettä! On kyse tunneista, liman laadusta, lehmän aktiivisuudesta, mylvinnän ajankohdasta. Eikä Molla voi sulattaa sitä, että joku kurkkii hännän alle. Sitten soittelemaan siementäjää paikalle vain toteamaan, että kiima meni jo tai saattaa olla tulossa tai jotain. Joka kerta tulee iso lasku. Mutta se tunne, kun vihdoin lehmä todetaan tiineeksi, eihän sitä onnea meinaa uskoa todeksi. Yhdeksän kuukauden ja viikon päästä vapisevina ihmettelemme limaista ihmeellistä olentoa, joka heti löytää tissille, ja Mollakin vaikuttaa suhteellisen lempeältä. Ensimmäisenä iltana rauhoitamme tilanteen.

Aloitetaan lypsyharjoitukset vasta toisena päivänä: Sorkka lentää, sanko lentää, mustelmia. Aikalisä. Istun kännykän kanssa ja selaan hakusanoilla: miten lypsän lehmän, potkivan lehmän taltutus, lehmän opettaminen lypsylle, lehmän sitominen…. Kuormaliinat! Nyt löytyi aika toimiva ohje! Lähden urheasti navettaan kahden kuormaliinan kanssa. Ja toden totta: kun niitä kiertää ja kiristelee vähän eri päin, niin lehmä on aika kivassa paketissa. Onnistun lypsämään, jotain.

Näillä virityksillä mennään kolme päivää, mutta sitten Molla saa tarpeekseen ja näyttää taivaan merkit kuormaliinoille. Soitan lehmänmyyjälle: ”onko lehmäkapoissa lypsytakuuta?” Annukka rientää hätiin pienen vauvansa ja lypsyrautojen kerä. Vauva istuu istuimessaan navetan pöydällä ja Annukka asentaa raudan ja nostaa häntää, jos Molla potkii, minä lypsän. Haa! Jotenkin kummasti lypsyn jälkeen Molla ja Onnimanni-vasikka pääsevät karkuteille ja sitten niitä jahdataan. Vauva odottaa navetassa. Tästä se kuitenkin lähtee. Minun käsivoimisteluni. Molla kyllä antaa minun välillä lypsää ja opin tarkkailemaan sen potkulihasten jännittymistä ja kiskaisemaan sangon pois alta potkun tullessa. Nythän on niin, että meille on kuitenkin kehittynyt jonkinlainen suhde, ja minä saan lehmän lypsettyä, mutta auta armias, jos joku toinen yrittää…. Ostat miehelle lehmä lahjaksi ja lypsät se sitten ihan itse…

Eräänä päivänä, piiiitkän ajan päästä, toisen vasikan jälkeen, keksin, että kun laittaa toisen raudan toiselle puolelle, niin sittenpä Molla tuumaa, että mitä turhia venkoilla, kai sitä nyt tämän 20min päivässä voi seistä ihan rauhassa vaikka olisi minkälaisia ”tissistänyhtäjiä”. Näin on päässyt moni kaupunkilainenkin kokeilemaan miltä tuntuu lypsää lehmää. Kai sitä olisi voinut tai voisi jonkinlaisen lypsykoneenkin joskus hankkia, vaan näin on nyt menty, käsijumpalla. Ja tavallaan, on se kiva rentoushetki, eläintenhoidon lomassa istahtaa lehmän kylkeen ja kuunnella maidon tasaista suihketta kissojen odottaessa vieressä omaa annostaan lämpimästä maidosta.

Pitää varautua siihen, että maito alkaa valtaamaan alaa jääkaapissa ja lopulta, kun avaat oven, näet vain maitoastioita ja iskee paniikki. On kehitettävä systeemi. Vanhin maito aina alaspäin jääkaapissa ja tuorein ylös. Siirtelet hillopurkkeja ja juustoja ja sillejä tieltä pois. Kyytön maitohan ON maailman parasta ja se tekee kyllä kauppansa. Rasvattomaan ”litkuun” tottuneet koululaisetkin rakastavat sitä. Ihanan raikkaan makuista! Alkuperäisrodun maitohan on lisäksi helposti sulavaa, proteiinipitoista, ja ennen käyttöä päältä saa kuorittua kunnon kermat. Sitten tekemään kotijäätelöä, kermaperunoita, kermakakkuja ja maailman parasta voita. Kirnupiimät koirille. Joskus kerma ehtii hapantua. Ja voin teossakin tulee tenkkapoota. Piimästä tulee venyvää klönttiä, onneksi on koirat. Viilit unohtuvat kaappiin viikoksi ja ovat mielenkiintoisen näköisiä. Juustokokeiluihin saa käytettyä monta iltaa eikä nukkumaan pääse ajoissa, keittiö on täynnä pestäviä kulhoja ja sihtejä ja kattiloita. Jääkaapissa on erilaisia tekeleitä, joita ei ole enää ihan varma, mitä ne olivatkaan. Jogurtin teon opettelua siirtää turhan pitkään, kun ei enää riitä henkistä energiaa. Mutta kun sen keksii, niin mikä voi olla helpompaa, ja voiko olla sen parempaa. Ongelma on, kun se ei tahdo säilyä…. kolme litraa jogurttia häviää suihin muutamassa päivässä.

Kerran sitten ostin aatoksissani Lidlistä kefiiriä ja laitoin piimän siemeneksi. Vau, miten ihanaa. Nyt alkoi piimä tehdä kauppansa, ja sitä saakin laittaa tekeytymään harva se päivä, isäkin tulee aina täytettävän piimäastian kanssa kylään. Kerran huomasin kauhukseni, että Lidlissä ei enää myyty kyseistä kefiiriä ja aloin tosimielellä varjella piimänsiementämme. Lähdimme lomareissulle Viroon. Huusholli jäi vapaaehtoisten kotimiesten varaan. Pärnun hotellin aamiaisella on myös erinomaista kefiiriä. Ajattelin, että tätähän voisi kokeilla kotona ja otin sitä lähtöpäivän aamiaisella juomapulloon. Kotiin tultua olivat innokkaat kotimiehet tiskanneet viimeisetkin piimätilkat. Sen jälkeen meillä on juotu Virolaista kefiiriä! Kaikkein parasta on kuitenkin Kyöstin tekemä kotijuusto – pohjalaisen mallin leipäjuusto, jonka reseptiä ja valmistusta hän on jo muutaman vuoden huolella kehittänyt. Sen ovat muutkin herkkusuut löytäneet ja hän tekee sitä aina pakkaseen varalle. Nyt alkaa taas olla haasteena se, että Molla on tiineyden loppuvaiheessa ja menossa umpeen. Eipä auta kuin lähteä ostamaan vähintään 15l viikossa maitoa Mollan kotitilalta. Pohdimme, että se on meidän tarpeisiin minimi. Kyllä ihminen voi sitten oppia hyvälle. Kaupan maitohyllyt tulee kierrettyä kaukaa…

…Lihahyllyistä puhumattakaan. Karitsan ja lampaanliha on vaan maistuvinta lihaa. Ja lehmän myötä on saatu myös omaa naudanlihaa- ja hyveehän sekin on! Kun hankit lehmän ja haluat maitoa, niin ei sitä ilman vasikoita tule. Vasikka kasvaa ja sitten on edessä ihmettelyä, että kuka sen teurastaa ja missä ja miten se sinne viedään ja kuka ja mihin se kaikki liha pannaan. Kun eläintenhoitaopiskelijan kanssa sitten hikoilimme ja jumppasimme suurta härkää lainattuun hevoskoppiin, niin mietin ties kuinka monennen kerran, että miksi piti antaa se vasikka joululahjaksi. Viime metreillä, ennen kuin lihat piti hakea teurastamolta sain ostettua netistä kylmiön, jonne saimme tungettua kaikki ne pakettimäärät mitä erilaisimpia paisteja kylmäkäsittelyyn. Jauhelihalla täytettiin vanhempienikin pakastin. Eipä ole ennen omasta pakastimesta otettu ensiluokkaista, mureaa, hienosyistä entrecotea, sisäfilettä, sisäpaistia, keittolihaa, patalihaa ja voi nam niitä ohueksi nuijittuja ulkofilepihvejä! Jauhelihakastiketta pitää ihan ahmia. Mutta kun katsoo teurastamon laskua, niin on parempi ettei ajattele liikaa. Ei oikeasti kannata laskea. Nauttii vaan oman pihan luomutuotteista…. Jos laskee sitä aikaa ja rahaa, mitä lehmään menee, niin eihän tässä ole yhtään mitään järkeä! – Hakisi vaan halvat juustot ja maidot ja tarjousjauhelihat kaupasta, eikä menisi montaa sekuntia.

Sitä vaan miettii, miten rikasta ja maukasta ja terveellistä elämää on ennen vanhaan maaseudulla vietetty! Mahdollisimman luomusti tuotetut mahdollisimman vähän käsitellyt tuotteet ovat täynnä vitamiineja, muita suojaravinteita ja entsyymejä. Mekin olemme saaneet nauttia terveydestä. Ei ole flunssia ja veriarvot ovat kohdillaan. Ja mielikin hoituu. Vaikka kuinka ”potuttaisi”, niin se loppuu tasan siihen, kun vanhemmiten lähes lempeän luontoiseksi muuttunut hänen korkeutensa Mollamaija kerjää hellittelyä ja laittaa pään kainaloon. Lehmä herättää vierailijoissakin niin monenlaisia muistoja ja helliä tunteita.

En tiedä auttoiko tämä juttu päättämään kannattaako lehmänhankinta, ainakin tietää, mihin varautua. Jos päätyy olemaan hankkimatta lehmää, niin opiskeluaikana psykologian opettajamme sanoi, että ”jokaisella meistä on kuitenkin oma lehmä ojassa”. Tiedä sitten, pitäneekö paikkansa, mutta minä olen kyllä kiskonut omaa lehmääni ojasta.

Artikkeli Mitä kaikkea tulee tietää ennen kuin hankkii oman lehmän julkaistiin ensimmäisen kerran Rantakorven tila.

Kello soi seitsemältä, tapani mukaan asettauduin läppärin ääreen pikakahvimukin kera ja aloin katsella kännykän muistion työlistaa poimien sieltä tämän hetken akuuteimmat asiat. Etsin käsiini pentukoiran repimän heinäkuun ratsastuslistan ja sitä teippailtuani sain tehtyä yhteenvetoa ja laitettua yhden heppavuokralaskun. Eläinlääkäriltä oli tullut samaisen pennun rokotuslasku ja hoitelin sen eteenpäin. Odotellessani sovittua whatsup -puhelua Nigeriasta sain jonkun toimistonsiistimisvimman, ja siistimpi toimisto sai minut erittäin hyvälle mielelle. Sitten syksyn vapaaehtoistyöntekijäehdokas, Nigerialainen poika soitti ja siinä vähän juttelimme. Kysyin, onko hän lypsänyt lehmää tai ajanut traktoria. Eipä ollut, mutta kuulemma lapsuudenkotona oli ollut vuohia. Oli valmis opettelemaan. Saimme työstettyä virallista kutsua, jotta hän voi hakea viisumia. Yhtäkkiä kello oli jo yhdeksän ja lypsyaika.  Jäi nyt kaurapuuro keittämättä, söin vain pikaisesti muroja, mikä ei ”normisti” kuulu ohjelmaan.

Molla-Maija tuli innokkaasti laitumelta lypsypaikalle, koirat avustivat. Pikku Stina-pentukin vähän haukuskeli tärkeänä. Lypsäessä ehtii mietiskellä, maidon tasainen suihkina on jotenkin suorastaan terapeuttista ja rauhoittavaa, kädetkin jaksoivat aika hyvin hoidella reippaan viiden litran annoksen. Vilppu-kissa sai ensimmäisenä maitonsa. Sitten vein reippaan litran tuttisangossa laitumelle kahdelle karitsaiselle. Rantalaitumen hepat saivat samalla reissulla aamukauransa ja avasin niille susiaidan veräjän, jotta pääsevät rantaan päivän ajaksi. Keräsin tullessa kerppuja ja yrttejä kahdelle toipilastuvan ripulilampaalle, monipuolinen yrttivalikoima ei liene pahaksi. Kannoin muutaman sangon vettä erinäisille eläimille. Kanat saivat aamusapuskat ja munia löytyi kuusi kappaletta. Siivilöin maidon ja laitoin jääkaappiin.  Pyysin aamupalalla olevan Tuomaksen mukaani avustamaan lantanäytteiden otossa. Pitää ottaa lantanäytteet, jotta tietää onko matolääkkeet tarpeen. Kävimme muutaman kilometrin päässä kahdella eri laitumella, toisella oli pässi- ja toisella uuhikaritsat hoitelemassa ympäristösopimuskohteita. Koirat noutivat meille lampaat ja pitivät laumaa kasassa.  Tuomas seisoi hajareisin lampaan kaulan ympärillä ja piti leuan alta kiinni, minä pyörittelin peräaukossa sormea muovipussin kanssa ja kaivelin papanoita. Yhteensä kuusi näytettä.  Pässilaidun oli jo kovin kaluttu. Ystäväni soitti ja muistutteli, että muistanhan tänään tulla klo 14 alkaen hänen enonsa synttärikahville.

Kotiin tultua olikin jo lounas-välipala-aika. Laitoin papanat jääkaappiin kylmettymään. Keittelin kahvin ja paistoin kananmunia, isä tuli paikalle ja kertoi saaneensa peräkäryyn laakerin vaihdettua. Päätimme lähteä saman tien viemään pässikaritsoita paremmalle laitumelle vanhempieni luo. Sitä ennen tein pikaisesti lähetteen ruokavirastolle, etsin lammasohjelmasta kyseisten lampaiden eu-tunnukset ja merkkasin papanapussit ja pakkasin laatikkoon. Ajattelin, että jossain välissä päivää ne on saatava postiin ja keksin laittaa laatikon kylmälaukkuun kylmäkallen kera, niin ei papanat kuumene autossa, jos joutuvat odottamaan. Päätimme hakea ensimmäisen pässikuorman ja sitten käydä yhdessä siellä synttärikahveilla. Vaihdoin pikaisesti edustavammat vaatteet ja otin pikkukengät mukaan ja löysin kivan kortin.  Fani luotto- paimenkoiramme nouti lampaat ja ensimmäiset kymmenen saatiin suhteellisen sujuvasti kärryyn. Soitin matkalta äidille, että voisiko hän tehdä heidän ihanasta puutarhastaan kukkakimpun, jotta voimme sen napata matkaan samalla, kun tuomme lampaat ja kurvaamme synttäreille. Äiti olikin tehnyt upean kimpun ja 14.30 pääsimme synttäritaloon. Sankari kyllä luuli saavansa jotain isompaakin, kun tulimme lammaskärryn kanssa pihaan. Soittelin kotiin, että jospa Elias alkaisi paistamaan kalastamiaan ahvenia ja lapset voisivat vaikka jo syödäkin. Synttäreillä olikin ohjelmaa ja aika kului, totesin, että nyt on pakko lähteä, että ehdin kotiin, kun 15.30 tulee ratsastusretkeläiset. Eräs ystävämme lupautui viemään minut kotiin, jotta isäni voisi vielä jatkaa juhlissa. Retkeläiset olivat juuri saapuneet ja odottivat innoissaan, vaari ja tyttärentytär, 9v.

Kävin vaihtamassa ratsastushousut ja join Mollanpiimälasin ja maistoin vähän ahventa. Kävimme hakemassa hevoset, harjailimme ja varustelimme. Aurinko paistoi, mukava pieni tuulenvire, ei ötököitä, ei liian kylmä eikä kuuma, siis täydellinen keli, luonnossa mukavia syyskesän sävyä, ihanat horsmat ja kaurapellot. Ratsastimme leppoisan 1,5h retken, metsäpolkuja, metsäautoteitä, pellonreunoja, joen vartta, kävimme kahlaamassa järvessä ja muutaman laukkapätkänkin otimme. Retkeläiset olivat tyytyväisiä ja se tuntui mukavalta. Huomasin, että maatilamajoitusvuokralaisilta oli tullut viesti, että tulevat seitsemän pintaan.

Kuuden maissa, hepan selästä päästyä lämmitin poikien kokkaamia ahvenia ja perunalättyjä eilisen kaalisalaatin kera, olipa herkkua. Olin oikein otettu, miten pojat olivat laittaneet hienosti ruoat. Tuomas lähti isäni kaveriksi koirien kanssa kuskaamaan vielä kolmatta pässikuormaa, yhden isä oli onnistunut viemään ilman koirienkaan apua ja jopa muistanut viedä papanat postiin. Minä vein vuokrapäädyn matot pihalle ja lattiaa luuttuamaan. Kun sain lakanat sänkyihin, vuokralaiset olivatkin jo ovella. Muistin, että he ovat saksalaisia. Kun lapset sitten puhuivat, ihmettelin, miten se kuulostaakin suomelta, mutta en kuitenkaan ymmärrä mitään.  Jossain vaiheessa välähti, että ovatkin virolaisia =D. Laitoin heille saunan lämpiämään ja lähdin iltalypsylle. Ja taas kissalle maidot, Tuomas juotti karitsat. Vein hepoille iltapalat ja laitoin petoportin kiinni. Keräsin potilaalle yrtit, kannoin vedet. Kastelin lurpallaan olevat tomaatit ja Miika kasteli pihakukat. Sitten koirille ruoat, ihmisille vähän iltapalaa ja saunaan. Sitä ennen otettiin punkki koirasta. Tuomas haki Vilppu-kissankin navetasta pesuhuoneeseen, kun se oli jostain syystä kuorruttunut kuralla. Saunomisen lomassa siis pestiin kissa, joka suhtautui operaatioon yllättävän tyynesti. Koirat tykkäsivät löylytellä, kun oli ilma viilennyt. Vesikin oli viilennyt erittäin virkistäväksi, kävin kyllä pulahtamassa ja pojat suppailivat uudella laudallaan löylyttelyn lomassa. Joimme vielä kaakaot. Ja aloin miettiä, miksi en tänäänkään ehtinyt vuolla hevosten kavioita…. Ennen petiin menoa huomasin, että vessa oli aika nuhruinen ja putsasin vielä sen – kun on vuokralaisiakin talossa.  Ilman heitä en varmasti siivoaisi vessaa iltamyöhällä =D. Nyt on kello kolmea vailla 12 ja uniaika, josta uhrasin kyllä nyt tämän päiväkirjan kirjoittamiselle arvokkaita uniminuutteja.  Lähetän vielä Kyöstille hyvänyön viestin, hän kun on reissutöissä, mutta hyvinkin luultavasti on jo nukahtanut ja lukee viestiin aamulla.

Artikkeli Mihin tämä tavallinen päivä oikein kului? julkaistiin ensimmäisen kerran Rantakorven tila.

Nyt on kulunut jo sen verran aikaa, että voin tästä asiasta kirjoittaa. Vielä ennen joulua oli sielu vereslihalla.  Aamuvarhaisella 7.9.2018 sain useita ilmoituksia, että meidän lammas on nähty muutaman kilometrin päässä meiltä tien vieressä metsässä.  Otin koiran mukaan ja menoksi.  Koira löysikin karkuteillä olevan pässipojan. Otin sen kiinni ja kun huomasin, että sillä oli puremajälkiä kaulassa, niin arvasin, että nyt on peto ollut liikkeellä ja näinköhän uskallan laitumelle mennä, mitä siellä odottaakaan…

Laitumella odotti näky, jota kukaan ei halua nähdä.  Maaliskuisia pässikaritsoitamme makasi siellä sun täällä, joku linkkasi ja hoiperteli, suuri osa oli pakkautuneena joen ja leveän ojan kulmaukseen, jonne ne olivat menneet aidan läpi.  Hiljaa lähdin kiertämään lampaita.  Löytyi puremajälkiä kaulasta ja jaloista, yksi oli syöty lähes kokonaan, yhdellä oli järsitty jalkaa ja se linkkasi kolmella jalalla, yksi yritti kulkea ja aina tuupertui maahan. Joen ja aidan väliin pakkautuneet lampaat olivat aivan apaattisia ja jähmettyneitä, shokissa.

Pian meidän tontilla oli väkeä, petoyhdistyksestä ja vaikka mistä.  Porukka etsi jälkiä ja tutki ja ihmetteli ja otti kuvia.  Minä tutkin lampaita ja yritin niiden vammoja kirjata ja päättää, mikä päästetään heti kärsimyksistään ja mikä viedään lampolaan ja yritetään hoitaa.  Kaksi lopetettiin heti ja yksi myöhemmin. Eniten murehdin isoa ruskeaa pässipoikaa, olin ajatellut siitä siitospässiä, ja nyt se hengitti koristen, kurkussa oli syvät reiät.  Päätin, että hoidetaan.

Selviä jälkiä pedoista ei löytynyt mistään.  Ruoho oli pitkää.  Laidun oli syrjäinen, metsän reunassa.  Kuivuuden vuoksi sinne oli pitänyt tehdä uutta laidunta.  Siirsimme kaikki lampaat talon ympärillä oleville pelloille ”turvaan”. Lampolaan ei mahtunut muita kuin nämä shokissa olevat pässit.  Meillä oli remontti meneillään ja takaseinät oli revitty auki ja lattian valua valmisteltiin.  Minä putsailin haavoja ja annoin kipulääkettä ja itkin lampaiden kanssa.  Jossain välissä tuli teurastaja teurastamaan kaksi pässiä, jotka oli pitänyt lopettaa. Oli järkyttävää huomata, miten pahat vammat löytyivät nahan alta, päälle päin näkyi vain pienet puremajäljet, mutta sisältä oli veristä hyyhmää ja sotkua.  Lampaiden kärsimys sattui sieluun.  Näistä ei tokikaan ollut ihmisravinnoksi, mutta koirille tuli vähän ruokaa.

Seuraavana aamuyönä meidän Iida-tytär tuli herättämään.  Hän oli kuullut lampaiden määkinää.  Lähdimme ulos ja huomasimme, että uuhet heinäkuisine karitsoineen juoksentelivat pitkin pihaa.  Paimensimme ne koirien kanssa otsalamppujen valossa läheiselle laitumelle.  Sen jälkeen lähdimme pahoin aavistuksin talon takana olevalle laitumelle, jossa lampaiden olisi pitänyt olla. Sieltä löytyikin sitten täysin syöty ruho.  Pää oli irti.  Lammasta oli raahattu pitkän matkaa.

Aamulla oli entistä enemmän ”ukkoja” tontilla ihmettelemässä, autoja pihassa pitkä rivi. Ja nyt löytyi jälkiä.  Olivat hypänneet pellolta tielle ja tulleet n.100 m päähän talostamme ja siitä loikanneet yli lammaslaitumelle.  1-2 aikuista ja pentu.  Yksi oli sitä mieltä, että ihan selvä ahma, toinen oli suden kannalla ja kolmas veikkasi ilvestä.  Puheiden perusteella kuulosti, kuin olisivat kaikki olleet yhteistuumin liikenteessä.  Susiksi ne sitten lopulta ristittiin

Muiden syynätessä jälkiä ja asentaessa riistakameroita meillä kotiväellä alkoi hurja ”taisto”, kuusi ihmistä teki aamusta iltaan hommia, että saimme joka ikisen lampaan sekä lehmän vasikoineen ja tamman varsoineen yöksi katon alle.  Teimme tilapäiset seinät lampolaan pressuista ja levyistä ja nikkaroimme pikakarsinoita.  Oli se illalla hyvä tunne, kun tiesi, että seuraavana yönä ei ole susille ruokaa.  Tästä toisesta porukastakin löytyi puremajälkiä ja yksi karitsa menehtyi seuraavana päivänä.  Onneksi olivat päässeet pakoon toisin kuin pahoin pelotellut pässit, jotka pedot olivat ahdistaneet ojan ja joen nurkkaan.

Aamulla sitten paimensimme lampaat taas laitumille.  Yksi uuhikaritsa oli menehtynyt yöllä.  Jossain vaiheessa totesimme, että kaksi uuhikaritsaa oli kadonnut.  Pässit olivat niin apaattisia ja surkeita, että ne saivat jäädä kokonaan sisälle.  Minäkin oli surkea ja apaattinen.  Itku, mikä tuli sisältä oli lohdutonta ja loputonta.  Tuntui, että tästä ei voi selvitä käytännössä eikä henkisesti.  Ehkä lohdutukseksi Luoja järjesti meidän mainion joutsenperheen kahdeksan poikasensa kanssa surumarssille tuolle pellolle, jossa sudet tekivät pahinta jälkeä!

Jatkoin pässien karsinassa istumista.  Ruskealla pässillä oli kuumetta ja se sai antibioottikuurin, sain eläinlääkäriltä ohjeeksi pestä puremahaavoja aamuin illoin.  Se makasi ja korisi.  Toistaiseksi päätimme jatkaa hoitoa. Maanantaina ammuttiin yksi pässi, joka oli alusta asti ollut hyvin huonona ja kunto vain heikkeni.  Näin tämä jatkui, pässien haavojen hoitoa ja lääkintää,  muut lampaat sisälle ja ulos päivittäin.  Onneksi meillä on paimenkoirat!  Ilman niitä ei olisi ollut tämä ollenkaan mahdollista!  Lampolan remontti myös jatkui, siirtelimme lampaita ja karsinoita aina sen mukaan, mikä paikka oli työn alla.  Ruokinta kyllä kärsi, kun ei ollut mahdollista järjestää kaikille yhtä aikaa pääsyä ruokintakaukaloille.  Sekavaa aikaa ja selviytymistä.

Eräänä yönä tuli puhelu, että nyt tuli joku eläin riistakameraan, mutta kuva on epäselvä – että voisinko mennä katsomaan, jos jotain näkyy. Kysyin, että onko se turvallista.  – Älä nyt ainakaan koiria ota eikä varmaan yksin kannata mennä.  Jahas, kenetkäs herätän: mies on pohjanmaalla, ulkomaalaiset vapaaehtoistyöntekijät – ei oikein heitä viitsi häiritä eikä ainakaan 10-v tyttöä, 20-v Iida olisi ainoa… Ajattelin kuitenkin mennä yksin,  mutta jo pihassa rupesi hirvittämään ja palasin herättämään Iidaa, joka nukkui kuin tukki eikä reagoinut herättämisyrityksiini.   Päätin siis kuitenkin mennä yksin ja otin lampun lisäksi afrikkalaisen keihään tuvan nurkasta – kaksi vanhaa leijonanmetsästyskeihästä oli yllättävän tylsiä –  joten päädyin terävimpään turistikeihääseen, ja lähdin kävelemään laitumen pimeyteen.  Alkoi pelottamaan.  Soitin, että nyt vähän hirvittää. Kameran omistaja sanoi, että älä nyt hyvä ihminen sinne laitumelle mene, se eläin oli pihakamerassa. – Että kolistele siellä jotain ja näytä lampulla, jos sattuisi näkymään silmiä (=o).

No minä menin sitten hakkaamaan keihäällä halkomakonetta ja näytin lampulla: Ja eikö samaisella tiellä, missä sudet olivat olleet – näkynyt kaksi silmää! Silmät tulivat lähemmäksi tasaisen varmasti.  Jonkin aikaa katsottuani pakenin takavasemmalle autooni sydän hakaten ja huomasin, että keihäskin oli siinä rytäkässä katkennut, mokoma turistilelu. Jonkin ajan kuluttua päätin uskaltautua varovasti ulos, jolloin kissa sanoi mau viereisessä puussa. Soitin, että kissa täällä on. – Onko se sellainen iso ja mustavalkoinen? – Juuri sellainen, meidän Vilppu.

Parin viikon kulutta korjasimme aitaa järvessä. Kuinka ollakaan – siellä oli yksi iso uuhi puolittain syötynä, joutilaiden uuhiemme laumasta, jotka luulin selvinneen ilman hätyyttelyä enkä edes ollut tajunnut heti laskea niitä. Jälkikäteen muistin, miten ne halusivat paniikinomaisesti pois rantalaitumelta eivätkä jatkossakaan viihtyneet siellä lainkaan. Ei ihme, kun juomapaikalla makasi yksi mädäntymässä!

Samanaikaisesti lampolassa meni kaksi pässiä jaloiltaan ja kunto heikkeni päivä päivältä. Ensin kyllä söivät ja joivat makuultaan, mutta sitten lakkasivat syömästä ja minä koetin antaa tukihoitoa ja kyselin neuvoja – ja yhtäkkiä elämä hiipui. Se ruskea pässi sai kaksi antibioottikuuria, kuume aaltoili, haava märki, mutta pikkuhiljaa elämä voitti!

Tässä vaiheessa en tiennyt, että vielä neljä pässiä kokisi hiipuvan kuoleman, lokakuun puolella yksi toisensa jälkeen. Osa ehti menehtyä ja osan lopetimme, koska emme voineet katsoa sitä kärsimystä.  Parille pässille tuli voimakkaat neurologiset oireet, ne sätkivät ja valittivat. Vieläkin itkettää ja harmittaa, kun ajattelen, miten pidin epätoivoisesti yhtä hengissä nesteytyksellä ja antibiootilla ihan liian monta päivää, ja jotenkin epätoivoisesti halusin uskoa sen selviävän, jos vain tekisin kaikkeni. Miten se kärsikään. Sain sen tietää vasta marraskuussa.

Kun VIHDOIN tuli tulokset kahdesta ruhosta, jotka epätoivoisena yksi aamu olin raahannut auton takakonttiin ja kuskannut Kuopioon Eviralle avattaviksi ja tutkittaviksi. Ajattelin, että nyt on joku epidemia päällä ja kohta meillä ei ole enää yhtään lammasta.  Alkoi oikeasti pelottamaan koko lampolaan meno.  No, toisella oli erittäin paha keuhkotulehdus ja toisella aivo- ja aivokalvontulehdus. Tutkijan lausunnossa luki, että todennäköisesti stressi oli altistanut bakteeritulehduksille.  Viljelyssä ei taudinaihettajabakteerit kuitenkaan selvinneet.  Niillä oli myös paljon suolistoloisia, mikä viittaa siihen, että vastustuskyky oli niidenkin osalta heikentynyt ja loiset olivat päässeet lisääntymään.

Luin tämän tutkimusraportin sähköpostista istuessani perhehoidon päivillä Laukaan Peurungassa. Olin perin juurin järkyttynyt ja puhuin kaikille, jotka tielleni osuivat lammasraukkojen kärsimyksistä.  Liekkö kummastelivat, että lampuripäivilläkö luulin olevani. Tavallaan oli hyvä, että olin kaksi päivää lammasvapaalla vyöhykkeellä, tuli siellä ihan muutakin  ajateltavaa. Istuin sitten illalla yksin höyrysaunassa itkemässä. Sinne ne kyyneleet sulautuivat.

Madotin välittömästi kaikki hengissä olevat. Ja ne ovat edelleen hengissä. Puskevat ja tappelevat niin kuin pässipojat tapaavat tehdä. Tosin eivät ole kasvaneet normaalia vauhtia. Mutta ovat kovinkin seurallisia, kerjäävät huomiota ja haleja ja rapsutuksia.

Yhteensä 15 lammasta menetettiin susille. Kaksi siitosuuhta, toiselle jäi pienet karitsat orvoiksi, siitospässi, ja 12 karitsaa, joista 10 oli pässipoikia. Se ruskea pässi on terhakka kuin mikä. Sentään yhden onnistuin hoitamaan kuntoon!  Varmaankin samaiset sudet tappoivat vielä meidän jälkeen naapurikunnissa arvokkaan metsästyskoiran ja yhden tilan lampaita.

Kaiken sekavuuden keskellä yritin laskea lampaita ja muistaa kirjata kaiken ja ilmoittaa virallisille tahoille. Kuitenkin vielä joulukuussa punnitessamme lampaita kauhistuin, mihin kaksi pässiä on kadonnut, selvisihän sitten lopulta, että Eviran ruhot olivat jääneet kirjaamatta. Nyt yritän alkaa työstämään hakemusta petoaitatarvikkeiden saamiseksi. En tiedä, kuinka selviämme sen rakentamisesta, talkooporukkaa ainakin pitäisi osata kasata ja keksiä, millä menetelmällä saa paksut tolpat maahan. Kuitenkaan lampaita ei voi enää meillä jättää yöksi ulos normiaitojen taakse!   87 vuotta täällä voitiin elää rauhassa ilman harmia pedoista… siitä lähtien kun pappani alkoi tilaa raivaamaan.

Mutta nyt on aika siirtyä eteenpäin, katsoa tätä alkanutta vuotta luottavaisesti ja päättäväisesti silmiin, innostua, iloita ja elää.

Artikkeli Susia tilalla julkaistiin ensimmäisen kerran Rantakorven tila.

Eilen tuntui, kuin meillä olisi kansainvälinen työleiri. Espanjalainen pariskunta oli tullut perjantaina. Vähän alkavat jo päästä jyvälle, juuri nyt haluavat kokata lounaaksi jotain gaspacho-soppaa ja perunatortillaa. Tomaatit vaan pääsivät näköjään loppumaan, kun meillä vieraana oleva itävaltalaispariskunta eilen teki kasviscurrya. Kasvihuoneessa on kolme tomaattia, jospa se riittäisi. Tämä itävaltalaistyttö oli meillä kolme vuotta sitten vapaaehtoistyötekijänä ja hän toi nyt poikakaverinsa parin päivän visiitille. Eilen saapui myös poika venäjältä. Hieman meillä on kommunikaatiovaikeuksia. Hän oli aika väsynyt ja heräsi myöhään aamupalalle. Kysyin syökö hän puuroa, ja ymmärsin, että juu, ja keitin puuron, mutta vastaus oli siis ei…. No hän pärjäsi kahvilla ja paistoi itselleen kaksi kananmunaa. Hän haluaisi opetella suomen kieltä ja kovasti toistelee kaikkia sanoja. Englantia ymmärtää vähän myös. Eilen hän halusi tietää, mikä on bisnesman suomeksi.  Opettelimme lauseen: minun isä on liikemies. Tänään kysyin, osaatko sanoa, mikä minun isä on. Hän sanoi: minun isä on osaatko sanoa. No, hän nyt lähti tekemään halkopinoa – siihen ei tarvita mitään kieliä. Eiköhän tästä päästä eteenpäin. Tänään tulee majoittumaan neljäksi yöksi talon toiseen päätyyn kolme venäläistä vierasta Airbnb:n kautta. Saapahan meidän venäläispoika sitten vähän puhua omaa kieltään!

Tavoitehan tässä kaikessa on, että saisi arjen sujumaan ja ehtisi tehdä myös paperihommat ja ehkä jonain vuonna myös taiteilla. Ja on tässä sekin ulottuvuus, että elämä on rikasta, oma nuoriso saa kuulla englantia ja oppii avaraa ajattelua, ja saamme tarjota nuorille mahdollisuuden kokeilla siipiään, oppia uusia asioita ja nauttia meidän ihanasta suomalaisesta luonnosta vuodenaikoneen. Itsekin aina heräämme huomaamaan, miten ihmeellistä, rauhallista, kaunista, puhdasta ja hiljaista meillä on. Sauna, soutelu, hiljainen järvi, metsäpolut, sienet, marjat – siinä jo paljon eksoottista. Kehotinkin espanjalaisia lähtemään soutelemaan vapaapäivänään.  Unohdin vaan antaa käyttöohjeet ja niinpä molemmat airot olivat eri kohdissa ja kumpikin souti omaa airoaan….

Välillä on mukava pitää taukoa vapaaehtoisista ja olla viikonloppu tai muutama viikko ihan omalla porukalla. Ihminen tarvitsee lomaa. Maatilalla toisaalta on hyvin vaikea olla lomalla ja pitää lähteä pois, silloin jos on siunattu pätevillä vapaaehtoisilla, niin se on helppoa! Yleensä nuoret ovat otettuja, kun uskallamme jättää huushollin muutamaksi päiväksi heidän vastuulleen. Edellytys tosin on, että osaavat lypsää lehmän. Se ei ole ollenkaan itsestäänselvyys. Osa luovuttaa jo muutamalla vedolla, osa sitkeästi opettelee ja lopulta se käy! Kai se lypsykone joskus pitäisi hankkia….

Artikkeli Vapaaehtoistyöntekijät – kauhun tasapaino =D julkaistiin ensimmäisen kerran Rantakorven tila.