Oletko koskaan haaveillut omasta lehmästä? Meillä siitä puhuttiin lähinnä leikkimielellä miehen kanssa. -Että minkähänlaista olisi omistaa lehmä. Pohdimme kuitenkin järkevästi, että liian paljon työtä se teettäisi ja olisiko tilaakaan ja osaisiko sitä hoitaa. Kävinpä sitten samaa yrityskurssia karjatilallisten kanssa ja erään kerran vierustoveri tuumasi, että pian heidän kyyttönsä poikii. Heitin ihan leikillään, että jos tulee tyttövasikka, niin siinähän olisi oiva joululahja miehelle. Hän pohti, että voisihan vaihtaa sen muutamaan karitsaan.
Eräänä päivänä soi puhelin ja kuvakin tuli, maailman suloisimmasta tyttövasikasta nimeltä Mollamaija. Ei kai siinä sitten mitään, tulostin kuvan ja laitoin kirjekuoreen, kirjekuoren pakettiin ja joulukuusen alle. Kun miehellä oli paketti käsissä, kehotin istumaan ennen avaamista. Olin kameran kanssa valmiina, ja kas kummaa, ilme oli ilahtunut. Sanoin, että se voi olla syntymäkodissaan kesään saakka, että sitten vasta meille laitumelle. Isäntä lähti kuitenkin heti nikkaroimaan karsinaa lampolan käytävälle. Ja niin Mollamaija muutti meille kahden kuukauden iässä, kun maitojuotto oli ohi.
Meillä asustaa kahdeksan hevosta, kolme koiraa, kymmenen kanaa ja sata lammasta, kissoja, possukin oli. Rehellisesti sanottuna, näiden vuosien aikana, tämä arvonsa tunteva hänen suuruutensa itäsuomen lehmä eli kyyttö on kuitenkin tuottanut eniten harmaita hiuksia, hullunkurisia tilanteita, vienyt aikaa ja teettänyt aivopähkinöitä, järjestänyt ohjelmaa ja koetellut hermoja. Ilman Mollamaijaa meillä ei kylläkään olisi maalaisromanttisia pihankoristuksia, suuria lehmän silmiä, pehmeää kosteaa karvaista turpaa, suloisia vasikoita, hullunkurisia ammumistöräyksiä, jääkaappia täynnä maitoa, viiliä, jogurttia, kefiiriä, kermaa, voita ja juustoa eikä pakastinta pullollaan naudan jauhelihaa ja paisteja. Emme myöskään osaisi semmoisia elämälle tärkeitä taitoja kuten kiimantarkkailua, sorkkahoitoa, siemennyksen järjestämistä, korvamerkkien laittamista, kastoroinnin järjestämistä, poi-itusta, pötsinhoitoa, lypsyhommia, maidon jalostusta, teurastuksen hoitamista, ja ihmettelyä, mitä kaikilla lukuisilla ruhonosilla kuten kulmapaisteilla, pyöröpaisteilla ja rintapaloilla tekee. Ennen kuin hankkii oman lehmän, kannattaa siis miettiä, mitä kaikkea siitä seuraa.
Ensimmäisenä on opittava kesyttämään vasikka. Ajattelimme viisaasti, että mahdollisimman pienenä taluttelemme, nostelemme jalkoja, jotta sorkkien vuolu onnistuu isona ja koskettelemme utareita, jotta lypsy onnistuu. Aivan yhtä tyhjän kanssa… Taluttaessa ei mennä ollenkaan tai sitten tuhatta ja sataa, lypsy on sorkkien akrobaattista väistelyä sorkkahoidosta puhumattakaan. Rapsuttajat oppivat pysymään kaukana lehmästä, joka huitoo isolla päällään tai tulee kohti höyryveturin lailla. On siis opittava ottamaan johtajuus ja ansaittava lehmän kunnioitus… kaikilta se ei onnistu. Lammaslaidunten verkkoaidat saavat kyytiä, ne on lehmän helppo lytätä ja kömpiä yli. Narussa syöttäminen onnistuu niin kauan, kun lehmä taitavasti monella eri tekniikalla saa itsensä irti ja löytyy sen jälkeen oudoista paikoista kuten autotallista, puuliiteristä tai kasvimaalta. Naapurin lypsykarjatilan isäntäkin saattaa soittaa, että mikähän ihmeen pieni otus on heidän lehmiensä joukossa. Olemme nyt saaneet petoaidat, ja toden totta: Ne pitävät myös lehmiä!:)
Toinen askel on kiimantarkkailu. Saimme Mollan syntymätilalta hienot kiimantarkkailuohjeet. Aikamoista tiedettä! On kyse tunneista, liman laadusta, lehmän aktiivisuudesta, mylvinnän ajankohdasta. Eikä Molla voi sulattaa sitä, että joku kurkkii hännän alle. Sitten soittelemaan siementäjää paikalle vain toteamaan, että kiima meni jo tai saattaa olla tulossa tai jotain. Joka kerta tulee iso lasku. Mutta se tunne, kun vihdoin lehmä todetaan tiineeksi, eihän sitä onnea meinaa uskoa todeksi. Yhdeksän kuukauden ja viikon päästä vapisevina ihmettelemme limaista ihmeellistä olentoa, joka heti löytää tissille, ja Mollakin vaikuttaa suhteellisen lempeältä. Ensimmäisenä iltana rauhoitamme tilanteen.
Aloitetaan lypsyharjoitukset vasta toisena päivänä: Sorkka lentää, sanko lentää, mustelmia. Aikalisä. Istun kännykän kanssa ja selaan hakusanoilla: miten lypsän lehmän, potkivan lehmän taltutus, lehmän opettaminen lypsylle, lehmän sitominen…. Kuormaliinat! Nyt löytyi aika toimiva ohje! Lähden urheasti navettaan kahden kuormaliinan kanssa. Ja toden totta: kun niitä kiertää ja kiristelee vähän eri päin, niin lehmä on aika kivassa paketissa. Onnistun lypsämään, jotain.
Näillä virityksillä mennään kolme päivää, mutta sitten Molla saa tarpeekseen ja näyttää taivaan merkit kuormaliinoille. Soitan lehmänmyyjälle: ”onko lehmäkapoissa lypsytakuuta?” Annukka rientää hätiin pienen vauvansa ja lypsyrautojen kerä. Vauva istuu istuimessaan navetan pöydällä ja Annukka asentaa raudan ja nostaa häntää, jos Molla potkii, minä lypsän. Haa! Jotenkin kummasti lypsyn jälkeen Molla ja Onnimanni-vasikka pääsevät karkuteille ja sitten niitä jahdataan. Vauva odottaa navetassa. Tästä se kuitenkin lähtee. Minun käsivoimisteluni. Molla kyllä antaa minun välillä lypsää ja opin tarkkailemaan sen potkulihasten jännittymistä ja kiskaisemaan sangon pois alta potkun tullessa. Nythän on niin, että meille on kuitenkin kehittynyt jonkinlainen suhde, ja minä saan lehmän lypsettyä, mutta auta armias, jos joku toinen yrittää…. Ostat miehelle lehmä lahjaksi ja lypsät se sitten ihan itse…
Eräänä päivänä, piiiitkän ajan päästä, toisen vasikan jälkeen, keksin, että kun laittaa toisen raudan toiselle puolelle, niin sittenpä Molla tuumaa, että mitä turhia venkoilla, kai sitä nyt tämän 20min päivässä voi seistä ihan rauhassa vaikka olisi minkälaisia ”tissistänyhtäjiä”. Näin on päässyt moni kaupunkilainenkin kokeilemaan miltä tuntuu lypsää lehmää. Kai sitä olisi voinut tai voisi jonkinlaisen lypsykoneenkin joskus hankkia, vaan näin on nyt menty, käsijumpalla. Ja tavallaan, on se kiva rentoushetki, eläintenhoidon lomassa istahtaa lehmän kylkeen ja kuunnella maidon tasaista suihketta kissojen odottaessa vieressä omaa annostaan lämpimästä maidosta.
Pitää varautua siihen, että maito alkaa valtaamaan alaa jääkaapissa ja lopulta, kun avaat oven, näet vain maitoastioita ja iskee paniikki. On kehitettävä systeemi. Vanhin maito aina alaspäin jääkaapissa ja tuorein ylös. Siirtelet hillopurkkeja ja juustoja ja sillejä tieltä pois. Kyytön maitohan ON maailman parasta ja se tekee kyllä kauppansa. Rasvattomaan ”litkuun” tottuneet koululaisetkin rakastavat sitä. Ihanan raikkaan makuista! Alkuperäisrodun maitohan on lisäksi helposti sulavaa, proteiinipitoista, ja ennen käyttöä päältä saa kuorittua kunnon kermat. Sitten tekemään kotijäätelöä, kermaperunoita, kermakakkuja ja maailman parasta voita. Kirnupiimät koirille. Joskus kerma ehtii hapantua. Ja voin teossakin tulee tenkkapoota. Piimästä tulee venyvää klönttiä, onneksi on koirat. Viilit unohtuvat kaappiin viikoksi ja ovat mielenkiintoisen näköisiä. Juustokokeiluihin saa käytettyä monta iltaa eikä nukkumaan pääse ajoissa, keittiö on täynnä pestäviä kulhoja ja sihtejä ja kattiloita. Jääkaapissa on erilaisia tekeleitä, joita ei ole enää ihan varma, mitä ne olivatkaan. Jogurtin teon opettelua siirtää turhan pitkään, kun ei enää riitä henkistä energiaa. Mutta kun sen keksii, niin mikä voi olla helpompaa, ja voiko olla sen parempaa. Ongelma on, kun se ei tahdo säilyä…. kolme litraa jogurttia häviää suihin muutamassa päivässä.
Kerran sitten ostin aatoksissani Lidlistä kefiiriä ja laitoin piimän siemeneksi. Vau, miten ihanaa. Nyt alkoi piimä tehdä kauppansa, ja sitä saakin laittaa tekeytymään harva se päivä, isäkin tulee aina täytettävän piimäastian kanssa kylään. Kerran huomasin kauhukseni, että Lidlissä ei enää myyty kyseistä kefiiriä ja aloin tosimielellä varjella piimänsiementämme. Lähdimme lomareissulle Viroon. Huusholli jäi vapaaehtoisten kotimiesten varaan. Pärnun hotellin aamiaisella on myös erinomaista kefiiriä. Ajattelin, että tätähän voisi kokeilla kotona ja otin sitä lähtöpäivän aamiaisella juomapulloon. Kotiin tultua olivat innokkaat kotimiehet tiskanneet viimeisetkin piimätilkat. Sen jälkeen meillä on juotu Virolaista kefiiriä! Kaikkein parasta on kuitenkin Kyöstin tekemä kotijuusto – pohjalaisen mallin leipäjuusto, jonka reseptiä ja valmistusta hän on jo muutaman vuoden huolella kehittänyt. Sen ovat muutkin herkkusuut löytäneet ja hän tekee sitä aina pakkaseen varalle. Nyt alkaa taas olla haasteena se, että Molla on tiineyden loppuvaiheessa ja menossa umpeen. Eipä auta kuin lähteä ostamaan vähintään 15l viikossa maitoa Mollan kotitilalta. Pohdimme, että se on meidän tarpeisiin minimi. Kyllä ihminen voi sitten oppia hyvälle. Kaupan maitohyllyt tulee kierrettyä kaukaa…
…Lihahyllyistä puhumattakaan. Karitsan ja lampaanliha on vaan maistuvinta lihaa. Ja lehmän myötä on saatu myös omaa naudanlihaa- ja hyveehän sekin on! Kun hankit lehmän ja haluat maitoa, niin ei sitä ilman vasikoita tule. Vasikka kasvaa ja sitten on edessä ihmettelyä, että kuka sen teurastaa ja missä ja miten se sinne viedään ja kuka ja mihin se kaikki liha pannaan. Kun eläintenhoitaopiskelijan kanssa sitten hikoilimme ja jumppasimme suurta härkää lainattuun hevoskoppiin, niin mietin ties kuinka monennen kerran, että miksi piti antaa se vasikka joululahjaksi. Viime metreillä, ennen kuin lihat piti hakea teurastamolta sain ostettua netistä kylmiön, jonne saimme tungettua kaikki ne pakettimäärät mitä erilaisimpia paisteja kylmäkäsittelyyn. Jauhelihalla täytettiin vanhempienikin pakastin. Eipä ole ennen omasta pakastimesta otettu ensiluokkaista, mureaa, hienosyistä entrecotea, sisäfilettä, sisäpaistia, keittolihaa, patalihaa ja voi nam niitä ohueksi nuijittuja ulkofilepihvejä! Jauhelihakastiketta pitää ihan ahmia. Mutta kun katsoo teurastamon laskua, niin on parempi ettei ajattele liikaa. Ei oikeasti kannata laskea. Nauttii vaan oman pihan luomutuotteista…. Jos laskee sitä aikaa ja rahaa, mitä lehmään menee, niin eihän tässä ole yhtään mitään järkeä! – Hakisi vaan halvat juustot ja maidot ja tarjousjauhelihat kaupasta, eikä menisi montaa sekuntia.
Sitä vaan miettii, miten rikasta ja maukasta ja terveellistä elämää on ennen vanhaan maaseudulla vietetty! Mahdollisimman luomusti tuotetut mahdollisimman vähän käsitellyt tuotteet ovat täynnä vitamiineja, muita suojaravinteita ja entsyymejä. Mekin olemme saaneet nauttia terveydestä. Ei ole flunssia ja veriarvot ovat kohdillaan. Ja mielikin hoituu. Vaikka kuinka ”potuttaisi”, niin se loppuu tasan siihen, kun vanhemmiten lähes lempeän luontoiseksi muuttunut hänen korkeutensa Mollamaija kerjää hellittelyä ja laittaa pään kainaloon. Lehmä herättää vierailijoissakin niin monenlaisia muistoja ja helliä tunteita.
En tiedä auttoiko tämä juttu päättämään kannattaako lehmänhankinta, ainakin tietää, mihin varautua. Jos päätyy olemaan hankkimatta lehmää, niin opiskeluaikana psykologian opettajamme sanoi, että ”jokaisella meistä on kuitenkin oma lehmä ojassa”. Tiedä sitten, pitäneekö paikkansa, mutta minä olen kyllä kiskonut omaa lehmääni ojasta.