Susia
Nyt on kulunut jo sen verran aikaa, että voin tästä asiasta kirjoittaa. Vielä ennen joulua oli sielu vereslihalla. Aamuvarhaisella 7.9.2018 sain useita ilmoituksia, että meidän lammas on nähty muutaman kilometrin päässä meiltä tien vieressä metsässä. Otin koiran mukaan ja menoksi. Koira löysikin karkuteillä olevan pässipojan. Otin sen kiinni ja kun huomasin, että sillä oli puremajälkiä kaulassa, niin arvasin, että nyt on peto ollut liikkeellä ja näinköhän uskallan laitumelle mennä, mitä siellä odottaakaan…
Laitumella odotti näky, jota kukaan ei halua nähdä. Maaliskuisia pässikaritsoitamme makasi siellä sun täällä, joku linkkasi ja hoiperteli, suuri osa oli pakkautuneena joen ja leveän ojan kulmaukseen, jonne ne olivat menneet aidan läpi. Hiljaa lähdin kiertämään lampaita. Löytyi puremajälkiä kaulasta ja jaloista, yksi oli syöty lähes kokonaan, yhdellä oli järsitty jalkaa ja se linkkasi kolmella jalalla, yksi yritti kulkea ja aina tuupertui maahan. Joen ja aidan väliin pakkautuneet lampaat olivat aivan apaattisia ja jähmettyneitä, shokissa.
Pian meidän tontilla oli väkeä, petoyhdistyksestä ja vaikka mistä. Porukka etsi jälkiä ja tutki ja ihmetteli ja otti kuvia. Minä tutkin lampaita ja yritin niiden vammoja kirjata ja päättää, mikä päästetään heti kärsimyksistään ja mikä viedään lampolaan ja yritetään hoitaa. Kaksi lopetettiin heti ja yksi myöhemmin. Eniten murehdin isoa ruskeaa pässipoikaa, olin ajatellut siitä siitospässiä, ja nyt se hengitti koristen, kurkussa oli syvät reiät. Päätin, että hoidetaan.
Selviä jälkiä pedoista ei löytynyt mistään. Ruoho oli pitkää. Laidun oli syrjäinen, metsän reunassa. Kuivuuden vuoksi sinne oli pitänyt tehdä uutta laidunta. Siirsimme kaikki lampaat talon ympärillä oleville pelloille ”turvaan”. Lampolaan ei mahtunut muita kuin nämä shokissa olevat pässit. Meillä oli remontti meneillään ja takaseinät oli revitty auki ja lattian valua valmisteltiin. Minä putsailin haavoja ja annoin kipulääkettä ja itkin lampaiden kanssa. Jossain välissä tuli teurastaja teurastamaan kaksi pässiä, jotka oli pitänyt lopettaa. Oli järkyttävää huomata, miten pahat vammat löytyivät nahan alta, päälle päin näkyi vain pienet puremajäljet, mutta sisältä oli veristä hyyhmää ja sotkua. Lampaiden kärsimys sattui sieluun. Näistä ei tokikaan ollut ihmisravinnoksi, mutta koirille tuli vähän ruokaa.
Seuraavana aamuyönä meidän Iida-tytär tuli herättämään. Hän oli kuullut lampaiden määkinää. Lähdimme ulos ja huomasimme, että uuhet heinäkuisine karitsoineen juoksentelivat pitkin pihaa. Paimensimme ne koirien kanssa otsalamppujen valossa läheiselle laitumelle. Sen jälkeen lähdimme pahoin aavistuksin talon takana olevalle laitumelle, jossa lampaiden olisi pitänyt olla. Sieltä löytyikin sitten täysin syöty ruho. Pää oli irti. Lammasta oli raahattu pitkän matkaa.
Aamulla oli entistä enemmän ”ukkoja” tontilla ihmettelemässä, autoja pihassa pitkä rivi. Ja nyt löytyi jälkiä. Olivat hypänneet pellolta tielle ja tulleet n.100 m päähän talostamme ja siitä loikanneet yli lammaslaitumelle. 1-2 aikuista ja pentu. Yksi oli sitä mieltä, että ihan selvä ahma, toinen oli suden kannalla ja kolmas veikkasi ilvestä. Puheiden perusteella kuulosti, kuin olisivat kaikki olleet yhteistuumin liikenteessä. Susiksi ne sitten lopulta ristittiin
Muiden syynätessä jälkiä ja asentaessa riistakameroita meillä kotiväellä alkoi hurja ”taisto”, kuusi ihmistä teki aamusta iltaan hommia, että saimme joka ikisen lampaan sekä lehmän vasikoineen ja tamman varsoineen yöksi katon alle. Teimme tilapäiset seinät lampolaan pressuista ja levyistä ja nikkaroimme pikakarsinoita. Oli se illalla hyvä tunne, kun tiesi, että seuraavana yönä ei ole susille ruokaa. Tästä toisesta porukastakin löytyi puremajälkiä ja yksi karitsa menehtyi seuraavana päivänä. Onneksi olivat päässeet pakoon toisin kuin pahoin pelotellut pässit, jotka pedot olivat ahdistaneet ojan ja joen nurkkaan.
Aamulla sitten paimensimme lampaat taas laitumille. Yksi uuhikaritsa oli menehtynyt yöllä. Jossain vaiheessa totesimme, että kaksi uuhikaritsaa oli kadonnut. Pässit olivat niin apaattisia ja surkeita, että ne saivat jäädä kokonaan sisälle. Minäkin oli surkea ja apaattinen. Itku, mikä tuli sisältä oli lohdutonta ja loputonta. Tuntui, että tästä ei voi selvitä käytännössä eikä henkisesti. Ehkä lohdutukseksi Luoja järjesti meidän mainion joutsenperheen kahdeksan poikasensa kanssa surumarssille tuolle pellolle, jossa sudet tekivät pahinta jälkeä!
Jatkoin pässien karsinassa istumista. Ruskealla pässillä oli kuumetta ja se sai antibioottikuurin, sain eläinlääkäriltä ohjeeksi pestä puremahaavoja aamuin illoin. Se makasi ja korisi. Toistaiseksi päätimme jatkaa hoitoa. Maanantaina ammuttiin yksi pässi, joka oli alusta asti ollut hyvin huonona ja kunto vain heikkeni. Näin tämä jatkui, pässien haavojen hoitoa ja lääkintää, muut lampaat sisälle ja ulos päivittäin. Onneksi meillä on paimenkoirat! Ilman niitä ei olisi ollut tämä ollenkaan mahdollista! Lampolan remontti myös jatkui, siirtelimme lampaita ja karsinoita aina sen mukaan, mikä paikka oli työn alla. Ruokinta kyllä kärsi, kun ei ollut mahdollista järjestää kaikille yhtä aikaa pääsyä ruokintakaukaloille. Sekavaa aikaa ja selviytymistä.
Eräänä yönä tuli puhelu, että nyt tuli joku eläin riistakameraan, mutta kuva on epäselvä – että voisinko mennä katsomaan, jos jotain näkyy. Kysyin, että onko se turvallista. – Älä nyt ainakaan koiria ota eikä varmaan yksin kannata mennä. Jahas, kenetkäs herätän: mies on pohjanmaalla, ulkomaalaiset vapaaehtoistyöntekijät – ei oikein heitä viitsi häiritä eikä ainakaan 10-v tyttöä, 20-v Iida olisi ainoa… Ajattelin kuitenkin mennä yksin, mutta jo pihassa rupesi hirvittämään ja palasin herättämään Iidaa, joka nukkui kuin tukki eikä reagoinut herättämisyrityksiini. Päätin siis kuitenkin mennä yksin ja otin lampun lisäksi afrikkalaisen keihään tuvan nurkasta – kaksi vanhaa leijonanmetsästyskeihästä oli yllättävän tylsiä – joten päädyin terävimpään turistikeihääseen, ja lähdin kävelemään laitumen pimeyteen. Alkoi pelottamaan. Soitin, että nyt vähän hirvittää. Kameran omistaja sanoi, että älä nyt hyvä ihminen sinne laitumelle mene, se eläin oli pihakamerassa. – Että kolistele siellä jotain ja näytä lampulla, jos sattuisi näkymään silmiä (=o).
No minä menin sitten hakkaamaan keihäällä halkomakonetta ja näytin lampulla: Ja eikö samaisella tiellä, missä sudet olivat olleet – näkynyt kaksi silmää! Silmät tulivat lähemmäksi tasaisen varmasti. Jonkin aikaa katsottuani pakenin takavasemmalle autooni sydän hakaten ja huomasin, että keihäskin oli siinä rytäkässä katkennut, mokoma turistilelu. Jonkin ajan kuluttua päätin uskaltautua varovasti ulos, jolloin kissa sanoi mau viereisessä puussa. Soitin, että kissa täällä on. – Onko se sellainen iso ja mustavalkoinen? – Juuri sellainen, meidän Vilppu.
Parin viikon kulutta korjasimme aitaa järvessä. Kuinka ollakaan – siellä oli yksi iso uuhi puolittain syötynä, joutilaiden uuhiemme laumasta, jotka luulin selvinneen ilman hätyyttelyä enkä edes ollut tajunnut heti laskea niitä. Jälkikäteen muistin, miten ne halusivat paniikinomaisesti pois rantalaitumelta eivätkä jatkossakaan viihtyneet siellä lainkaan. Ei ihme, kun juomapaikalla makasi yksi mädäntymässä!
Samanaikaisesti lampolassa meni kaksi pässiä jaloiltaan ja kunto heikkeni päivä päivältä. Ensin kyllä söivät ja joivat makuultaan, mutta sitten lakkasivat syömästä ja minä koetin antaa tukihoitoa ja kyselin neuvoja – ja yhtäkkiä elämä hiipui. Se ruskea pässi sai kaksi antibioottikuuria, kuume aaltoili, haava märki, mutta pikkuhiljaa elämä voitti!
Tässä vaiheessa en tiennyt, että vielä neljä pässiä kokisi hiipuvan kuoleman, lokakuun puolella yksi toisensa jälkeen. Osa ehti menehtyä ja osan lopetimme, koska emme voineet katsoa sitä kärsimystä. Parille pässille tuli voimakkaat neurologiset oireet, ne sätkivät ja valittivat. Vieläkin itkettää ja harmittaa, kun ajattelen, miten pidin epätoivoisesti yhtä hengissä nesteytyksellä ja antibiootilla ihan liian monta päivää, ja jotenkin epätoivoisesti halusin uskoa sen selviävän, jos vain tekisin kaikkeni. Miten se kärsikään. Sain sen tietää vasta marraskuussa.
Kun VIHDOIN tuli tulokset kahdesta ruhosta, jotka epätoivoisena yksi aamu olin raahannut auton takakonttiin ja kuskannut Kuopioon Eviralle avattaviksi ja tutkittaviksi. Ajattelin, että nyt on joku epidemia päällä ja kohta meillä ei ole enää yhtään lammasta. Alkoi oikeasti pelottamaan koko lampolaan meno. No, toisella oli erittäin paha keuhkotulehdus ja toisella aivo- ja aivokalvontulehdus. Tutkijan lausunnossa luki, että todennäköisesti stressi oli altistanut bakteeritulehduksille. Viljelyssä ei taudinaihettajabakteerit kuitenkaan selvinneet. Niillä oli myös paljon suolistoloisia, mikä viittaa siihen, että vastustuskyky oli niidenkin osalta heikentynyt ja loiset olivat päässeet lisääntymään.
Luin tämän tutkimusraportin sähköpostista istuessani perhehoidon päivillä Laukaan Peurungassa. Olin perin juurin järkyttynyt ja puhuin kaikille, jotka tielleni osuivat lammasraukkojen kärsimyksistä. Liekkö kummastelivat, että lampuripäivilläkö luulin olevani. Tavallaan oli hyvä, että olin kaksi päivää lammasvapaalla vyöhykkeellä, tuli siellä ihan muutakin ajateltavaa. Istuin sitten illalla yksin höyrysaunassa itkemässä. Sinne ne kyyneleet sulautuivat.
Madotin välittömästi kaikki hengissä olevat. Ja ne ovat edelleen hengissä. Puskevat ja tappelevat niin kuin pässipojat tapaavat tehdä. Tosin eivät ole kasvaneet normaalia vauhtia. Mutta ovat kovinkin seurallisia, kerjäävät huomiota ja haleja ja rapsutuksia.
Yhteensä 15 lammasta menetettiin susille. Kaksi siitosuuhta, toiselle jäi pienet karitsat orvoiksi, siitospässi, ja 12 karitsaa, joista 10 oli pässipoikia. Se ruskea pässi on terhakka kuin mikä. Sentään yhden onnistuin hoitamaan kuntoon! Varmaankin samaiset sudet tappoivat vielä meidän jälkeen naapurikunnissa arvokkaan metsästyskoiran ja yhden tilan lampaita.
Kaiken sekavuuden keskellä yritin laskea lampaita ja muistaa kirjata kaiken ja ilmoittaa virallisille tahoille. Kuitenkin vielä joulukuussa punnitessamme lampaita kauhistuin, mihin kaksi pässiä on kadonnut, selvisihän sitten lopulta, että Eviran ruhot olivat jääneet kirjaamatta. Nyt yritän alkaa työstämään hakemusta petoaitatarvikkeiden saamiseksi. En tiedä, kuinka selviämme sen rakentamisesta, talkooporukkaa ainakin pitäisi osata kasata ja keksiä, millä menetelmällä saa paksut tolpat maahan. Kuitenkaan lampaita ei voi enää meillä jättää yöksi ulos normiaitojen taakse! 87 vuotta täällä voitiin elää rauhassa ilman harmia pedoista… siitä lähtien kun pappani alkoi tilaa raivaamaan.
Mutta nyt on aika siirtyä eteenpäin, katsoa tätä alkanutta vuotta luottavaisesti ja päättäväisesti silmiin, innostua, iloita ja elää.